Osuuskauppamiehen uralla

Kuorman täytyttyä Lasse ja työnjohtajan roolin omaksunut Arvo ajoivat Haapavedelle, mutta Niilo ja minä jäimme lopuksi päivää säkittämään salpietaria, lapiointivuoroja vaihdellen. Välillä Niilo määräsi pienen ruokatauon. En ollut varannut evästä enkä rahaa mukaani, koska olin luullut käyväni ruokatunnilla kotona. Niilo antoi minulle voileivän omistaan. Juomavettä haimme vuorotellen pulloon VR:n tavara-asemalta, koska hikinen työ alkoi janottaa.

Osuuskaupan auto ei tullutkaan sinä päivänä toista kertaa Oulaisiin, kuten oli ajateltu. Kun osuuskauppaurani ensimmäinen työpäivä päättyi iltahämärissä, lähdimme Niilon päätöksellä kotiin bussilla. Niilo aikoi periä kyytimaksun kuitilla konttorista seuraavana aamuna, vaikka uskoi ukon siitä karehtuvan. Näin oli käynytkin, jälkikäteen Niilo kertoi johtajan ärisseen, että ei tämmöisiä kuitteja pitäisi tänne kantaa, kun liikkeellä on oma auto. Niilo oli ollut talonmiehenä jo vuosikymmeniä ja hänellä oli varaa esittää johtajalle omat mielipiteensä. Muun henkilökunnan eriävät mielipiteet nostivat aina jyrisevän ukonilman, joten kukaan ei kyseenalaistanut johtajan antamia määräyksiä, ehkä joskus hänen selkänsä takana.

Väkilantojen säkittämistä Oulaisten asemalla jatkui yhtäjaksoisesti seuraavat kolme kuukautta, joulun alle saakka. Työaika oli silloin kahdeksasta viiteen, paitsi lauantai oli tuntia lyhempi. Salpietarin säkittäminen oli vasta esimakua. Rakeisen tuotteen lapiointi oli siistiä ja helppoa, kun tottui väkeviin kaasuihin.

Kaikkein viheliäisintä oli hienofosfaatin käsittely. Tiivis, hienojakoinen ja pölisevä tuote oli raskaampaa lapioitavaa ja sen pöly tunkeutui joka paikkaan. Sitä sai syljeksiä suustaan, hieroa silmistään, niistää nenästään mustina klöntteinä ja räkiä keuhkoistaan. Se tunkeutui kaikkien vaatteiden sisälle. Silmäripset olivat ikäänkuin harmaassa kuurassa ja kasvoille muodostui harmajat juonteet kaivosmiesten tapaan. Välillä oli pakko tulla makasiinista ulos pikku tauolle niistämään ja rykimään, kun ilma meni sietämättömän sakeaksi. Silloin miehet purnasivat työn ohessa johtajan tiukkaa säästöintoa. He uskoivat kaikkien muiden osuuskauppojen hankkivan väkilannat tehtaalta valmiiksi säkitettyinä. Ainakin fosfaatit, mutta meidän kitupiikki ukko teetti työn ilmaiseksi meillä orjillaan! Taisivatpa silloin kiroillakin, vaikka yleensä käyttivät ihmeteltävän siistiä kieltä, joka sekin mahtoi olla ukon tiukan ohjauksen tulosta talon pitkäaikaisilla työntekijöillä?

Työtä lopetettaessa varistelimme ilkosillaan kaikista vaatteista enimpiä pölyjä makasiinin takana, johon ei ollut kovin monelta suunnalta näkyvyyttä. Kotona vanhemmat kauhistelivat, kuinka alaikäisellä voidaan teettää tuollaista työtä ja niin pitkiä päiviä. Oulaisten välin ajaminen kuorma-autolla mutkaisella soratiellä kesti melkein tunnin kumpaankin suuntaan. Eikä silloin ollut käytettävissä suihkuja, jossa olisi voinut puhdistautua kunnolla. Isä sanoi, että voisin aivan hyvin lopettaa sellaisen työn. Minä kuitenkin uskoin, ettei homma ikuisuutta kestä ja halusin jatkaa.

Vähän ennen joulua Osuuskaupan makasiineissa Haapavedellä oli viimeinkin säkitettynä kaikki sille talvikaudelle tilatut lannoitteet. Nyt minun piti ostaa omalla vastakirjallani sininen farmarikankainen työtakki, jonka rintataskussa pidin ulkovarastoissa tarpeellista timperikynää. Päämyymälänhoitaja Vilho Ojanlatva opasti minut aluksi kellarikerrokseen, johon oli tullut sodan jälkeen ensimmäinen erä turkkilaisia rusinoita viiden litran puulaatikoissa. Minun tehtäväni oli pakata ne ruskeisiin pusseihin neljänneskilon erinä. Ei tätä erikoisherkkua silloin enempää myyty yhdelle asiakkaalle.

Johtaja kutsui minut eräänä päivänä toimistoon, jossa hän piti ystävällisen ja opettavaisen puhuttelun. Samalla hän korotti palkkaani taannehtivasti, mahtoiko olla tuhannella markalla. Kävelin sieltä hyvillä mielin myymälän läpi käsivarastoon. Talonmies Niilo siellä kiusoitteli minua hyväntahtoisesti oikeaksi myyjäksi, kun olin saanut palkankorotuksenkin. Mistähän hän sen tiesi? Minä yritin keksiä jotakin kursailevaa kevyttä sanontaa ja vastasin, että eihän tässä vielä tiedä, vaikka tulisi kengänpohjan kuvakin takapuoleen.

En tiennyt vielä silloin, että toimiston ja käsivaraston väliseinän läpi äänekkäämpi puhe kuului hyvin molempiin suuntiin. Hetken päästä sihteeri tuli käskemään minut johtajan puheille. Ja silloin sain kokea johtajan ukonilman jyrinän kaikessa voimassaan. Hän karjui punaisena työntekijän velvollisuuksista, tunnollisuudesta ja hyvästä käytöksestä ja sanoi, että kengänkuvakin tulee takapuoleen, ellen paranna tapojani. En edes tajunnut, mitä kaikkea hän huusi. Säikähdin perusteellisesti ja palasin kalpeana ja jalat täristen siitä puhuttelusta.

Aloin tajuta vasta vähitellen, että nuo kolme kuukautta olivat olleet minun tulikokeeni ja johtajan ystävälliset sanat sekä taannehtiva palkankorotus olivat todistus vaiheen läpäisemisestä. Ajattelematon ja tyhmä möläykseni sai asian näyttämään siltä, kuin halveksisin hänen hyvää tekoaan. Suuttuu tuosta jo suunnan mieskin, saati sitten ikääntyessään yhä kiivasluonteisemmaksi muuttuva johtaja. Joskus myöhemmin tuli toki tilanteita, joissa sain kokea häneltä isällisen lämmintäkin kohtelua.