Pari viikkoa Haanpäässä

Kesällä 1936, ollessani kaksivuotias, jätimme Liisa-mummun mökin ja muutimme lyhyeksi ajaksi Sulkakylälle isän kotimökkiin Haanpäähän. Mökkejä oli Haanpäässä siihen aikaan kaksi, Leena-mummun mökki ja Jussin mökki. Jussi oli isän vanhin veli, jolla oli melkoinen lapsilauma. Mummo ja nuorin setäni Aate asuivat toisessa mökissä, johon isä päätti muuttaa oman pesueensa kanssa.

Asumisemme Haanpäässä oli kuitenkin tilapäinen ja kesti vain noin pari viikkoa. Minulle tämä tapaus oli suuri elämänmuutos, josta on jäänyt paljon muistikuvia.

Ensimmäinen järisyttävä kokemus oli meno Haanpäähän. Pirttijärven Joonas (tai Matti?) hoiteli tuohon aikaan linja-autoliikennettä Haapaveden ympäristössä ja ensi kerran eläessäni matkustin bussilla eli seka-autolla. Sen keulanpuoleinen puolisko oli katettua matkustamoa ja loppupäässä oli tavaroiden kuljetuslava. Auto lie ollut väriltään keltainen.

Haanpäässä Leena-mummun mökissä tuntui senaikaisen ulottuvuuskäsitykseni mukaan olevan melkoisesti tilaa. Luultavasti mökissä oli tupa ja kamari, mutta aivan varmasti rakennuksen päädyssä oli suuri eteinen eli porstua. Muistikuvia tältä ajalta on monia. Kuvassa yllä näkyy Haanpään pihanäkymä samoilta vuosilta.

Katselin akkunasta ulos ja samalla mieleen painui kuva akkunasta. Sen alareuna oli varmaan melko matalalla, koska ylsin nojaamaan sen aikoinaan keltaiseksi maalattuun ikkunapenkkiin. Siitä oli näkymä Niittynevalle. Äiti kertoi, että isä ja Aatesetä niittävät heinää Niittynevalla. Toistelin sitä ääneen. Näinkin kaksi miestä, jotka köykkivät viikatteineen ja haravineen siellä pellolla, metsän reunassa. He olivat löytäneet hilloja läheiseltä pikku suolta, vääntäneet koivusta tuohisen ja poimineet marjat siihen. Kotiin tultua isä tarjosi tuohisen minulle. Hillojen maku oli sen arvoinen kokemus, että ei ole vielä mielestä häipynyt. Kesken ne loppuivat. Halusin lisää, mutta eihän niitä enää siihen hätään haettu.

Kesäiltana ei tule pimeä, mutta hieman hämärää kuitenkin. Aijoin kävellä iltasella tuvasta porstuan läpi ulos, mutta edessä oleva näky sai minut kauhistuneena pysähtymään. Porstuan oven pielessä oli vanha 'komuuti' eli pesukaappi, jonka yläreunassa olevat kaksi vedettävän laatikon tyhjää paikkaa näyttivät olevan mustat tuijottavat silmäkuopat ja alaosan oveton ämpärikaappi näytti suunnattomalta mustana ammottavalta nelikulmaiselta suulta. Hirviö se oli! Pysähdyin tuvan ovelle säikähtäneenä. Tiesin kyllä, että se on kaappi, mutta pelon tunne oli tietoa vahvempi. En uskaltanut kävellä ulos kaapin vihaisena tuijottavien silmäkuoppien ohi.

Jussisedän lapset leikkivät ulkona päivät pitkät ja siihen joukkoon Jussin mökille menin minäkin. Joku isommista tytöistä (olikohan Eeva?) nykäisi penkistä pitkän raparperin varren lehtineen. Hän juoksi toisten lasten perässä ja läpsytteli heitä raparperin lehdellä. Minä pidin sitä lyömisenä, kauhistuin ja yritin parhaani mukaan päästä pakoon. Tietysti vauhtini ei riittänyt ja minun kauhuni sai takaa-ajajan oikein innostumaan. Varmaankin siinä kävi kauhea parkuminen ja äiti pelasti minut meidän mökin pihalle. Jussin pihalla jatkui entinen meno. Silmiini nousee kuva valon heijastuksista, jotka kimposivat toisella pihalla heiluvasta raparperinlehdestä välillä vihreänä, ja jostakin kulmasta auringon valon heijastus välähti lehdestä melkein valkoisena.

Kävimme myös äidin kanssa marjassa. Äiti poimi maasta sinisiä marjoja ja minä juoksentelin mättäiden välissä. Mättäät olivat suuria. Niillä kasvoi kanervia ja juolukan varpuja, jotka kohosivat silmien tasalle, paikoin pääni yläpuolelle. Poimin suuhuni suuria sinisiä marjoja, joita varsissa oli siinä silmän korkeudella.

Äiti tuntui olevan vähän ärtyisällä tuulella. Hän huusi vihaisesti sanoja, joista osa oli minulle tuntemattomia: "Elä sinä poika syö niitä juolukoita, ne on myrkyllisiä ja tullee maha kipiäksi". Käsitin sanomasta vain sen, että hän oli äkäinen eikä puhutellut minua oikealla nimellä: Minun nimeni on Matti, eikä mikään poika. Ja mitä se huutaa. Uhma nousi. Minä kyllä syön näitä hyviä marjoja. Poimiihan se itsekin näitä. Minä kuljin mättäiden välissä ja poimin uhallakin juolukoita suuhuni.

Meillä oli silloin yksi lehmä, joka oli haassa, eli aitauksessa mökkien lähellä. Ainoa muistoni tästä on veräjä, joka oli tukittu valkotuohisilla koivuisilla veräjäpuilla. Vanhemmat kertovat minun kontanneen veräjän alitse hakaan puhuttelemaan lehmää. Mutta se lehmäpä ei ollut suvainnut minua haassa, vaan oli puskenut nupopäällään minut mättään koloon tajuttomaksi. Äiti ennätti hätään ja virkosinhan minä siitä jonkin ajan kuluttua. Vasta muutamaa päivää myöhemmin äiti huomasi, että jalka oli mennyt jollakin tavoin lonkasta sijoiltaan. Muistikuvaa ei ole siitä, millä tavoin nivel oli niksautettu paikoilleen. Jalka oli kuitenkin kuljettanut minua jo muutaman viikon päästä yli kymmenen kilometrin muuttomatkoilla, ja on palvellut vielä seuranneet vuosikymmenet ihan moitteettomasti. Mutta vielä vuosia myöhemmin lonkkanivelestä kuului naksaus, kun jalkaa taivutti sopivasti.