Uusia sanoja ja oivalluksia

Meillä on varmaan vielä tallella yksi näytekappale Fiskarsin rautaisista pöytäveitsistä, joita äiti oli perinyt isänsä kotoa Huiskasta puolikymmentä kappaletta. Leikin kerran Hakalan lattialla yhdellä sellaisella. Isä seisoi siinä lähempänä ovea toinen jalka tuolilla, korjaten polven varassa äimällä ja pikilangalla nahkaista työkinnasta. Mahtoiko samalla laulella "Kalliolle, kukkulalle". Pudottelin veistä kerran toisensa jälkeen kädestäni lattialle kuunnellen sen helähtävää ääntä ja putoamisen jälkeen kuuluvaa hitaasti vaimenevaa jälkisointia. Mietin, mikä tämän esineen nimi mahtaa olla ja putoavan esineen sointi sanoi itse oman nimensä ihan selvästi: Lempo! Pudottelin veistä edelleen lattiaan ja hoin "Lempo, lempo, lempo ..." putoamisen tahdissa.

Isä sanoi jonkin ajan kuluttua ihan rauhallisesti: "Se on vähän ruma sana se lempo. Sitä ei ruukaa pikku pojat sanuva". Hämmästyin jonkin verran ja katselin veistä uusin silmin. En tiennyt, mikä siinä oli rumaa, mutta isä tietää kaiken. Enkä muistaakseni hokenut enää myöhemmin sitä kiellettyä sanaa.

Pienen ihmisen korvat ovat paljon herkemmät kuin aikaihmisen. Olen kokeeksi pudotellut meillä vielä olevaa veistä myöhemmin, mutta se kolahtaa vain ihan sameasti. Ei mitään lempomaista jälkisointia.

Huoneen päätyikkunasta oli suora näköala parin kolmen sadan metrin päähän Pappilan kujansuuhun, jonka molemmin puolin portin pylväinä oli mahtavan suuret tuuheat kuuset. Siitä editse kulki maantie, jota pitkin kuorma-autot ja hevoskärryt kulkivat. Autot olivat ihan oikeita mukavia pikku autoja, jotka minäkin jaksaisin ottaa käteeni. Pikku ukkokin istui jokaisen ratin takana. Hevoset kärryjen edessä olivat eläviä. Levittelin käsiä ikkunassa autoja kohti, mittailin ja näin, että sellainen mahtuisi syliin oikein hyvin. Pyysin äitiä välittömästi pukemaan ulos, jotta voisin toteuttaa ajatukseni.

Ulos tultuani käännyin välittömästi nurkan ympäri ja tutkin maastoa heti talon päädyssä ikkunan alla. Olin tavattoman pettynyt, mutta ennen kaikkea olin hämmästynyt: Ikkunan kohdalla oli vain pienoinen heinikkoinen oja pellon reunassa ja pellolla kasvoi pitempää heinää. Sen heinikon yli en yltänyt näkemään yhtään kauemmaksi. Luultavasti yritin kiinnittää äidinkin huomiota kummalliseen asiaan ja äiti selitti sitä jollakin tavoin. Joka tapauksessa siitä lähtien tiesin, että autot ja muutkin asiat näyttävät kaukaa katsottuna pienemmiltä. Näitä perspektiiviopin oivalluksia korostin sitten piirroksissani vielä alakansakouluaikanakin.

Pienetkään pojat eivät juokse suuna päänä ihan koko ajan. Muistan hiljaisen hetken, kun kuuntelin kesäpäivänä tuulen suhinaa Hakalan pihapuissa ja pensaissa. Äiti lauloi sisällä mielilauluaan, jossa oli kummalliset ja vähän pelottavat sanat: "Mä erämaassa saan nyt matkustaa, vaeltaa synkkää Haapaveden rantaa, mut määränäin on autuaitten maa, jossa Jeesus ikikunniassa hallitseepi". Siihen aikaan seuratuvissa laulettiin hitaaseen rytmiin kansanlaulun tapaan, liikkuen liu'uttamalla sävelkorkeudesta toiseen ja sävelmään kuului ylimääräisiäkin korukuvioita. Suljetusta sisätilasta ääni kuului vaimentuneena. Samalla kuuntelin, kuinka tuuli soitti säestystä puiden ja pensaiden oksilla: Kun tuulen puuska vähän yltyi, ohuet yliäänet puiden lehdissä nousivat korkeammiksi ja tuulen hiljentyessä suhinan sävelkorkeus madaltui. Sitä piti kuunnella ihan tarkasti. Katselin samalla koivujen latvoja sinne Virangon lähteen suuntaan ja ehkäpä ensi kerran oikein tiedostin niiden vihreän näkymän sinistä kesätaivasta vastaan. Tajusin jotakin luonnon ja musiikin ideasta, nousevasta ja laskevasta äänten harmoniasta.

Hakalan pihapiiri on melko pieni, mutta muistikuvissani sen äärilaidat ovat hyvin kaukana toisistaan. Kaikkea ihmeellistäkin sinne mahtui. Muistan kontanneeni joskus koristepensaiden alla. Pensaiden varjoissa olevat käytävät olivat mielikuvituksessa melkein kuin katettuja huonetiloja.

Äidin mukana kävimme joskus keskemmällä kirkonkylää kaupoissa. Muistan kerran, jolloin kellottelin selälläni vaunuissa mennessämme Osuuskaupalle Suojeluskuntatalon pihan ja Koskelan Haan läpi. Tuntui kummalliselta katsella kauhean suurta ja avaraa taivasta suoraan yläpuolella. Taivaalla oli pieninä pyörteinä ja tuulen ikäänkuin kalanruodoksi muotoilemina kuvioina valkoisia poutapilviä. Selällään maaten aloin tuntea, että pilvet ovat jossakin syvällä ja minä putoan sinne taivaaseen. Tajusin jotakin äärettömyyttä. Suorastaan pelotti. Täytyi pitää vaunun reunoista kiinni ja katsoa jonnekin muualle, sitä veräjää, jonka läpi päästiin Koskelan haasta takakautta Osuuskaupan pihalle, Huurteen taloa oikealla ja isoja Osuuskaupan makasiineja edessäpäin.

Kerran äiti poikkesi Osuuskauppaa vastapäätä olevalla rakennustyömaalla, jossa tehtiin taloon kuistia. Tämä talo palveli uusitulla ulkonäöllään sitten kymmenet vuodet Osuuskassan toimitilana. Kuistin pylväät tehtiin ilmeisesti 6 X 6 tuuman parrusta. Äiti otti tällaisen nelikymmensenttisen parrun pätkän mukaan vaunuihin. Näin perheeseen tuli Pölökky, joka kulki sittemmin mukana useita vuosia. Se Pölökky oli erisnimensä ansainnut, sillä leikkikaluja ei juuri muita ollut.

Isä on myöhemmin sanonut, että hän ei osaa laulaa. Siihen aikaan hän kuitenkin lauleskeli kotona puuhaillessaan ja mehtäjätkän työkaluja kunnostaessaan. Opin silloin ihan oikealla nuotilla muun muassa hienon laulun, jonka kaikkia sanoja en ymmärtänyt: "Käki kukkuu, kuusi kossaa, koivi kossaa peesä". Sitä piti oikein pysähtyä kuuntelemaan. Käen kukunnan tiesin, sitä lintua oli joskus yhdessä kuunneltu. Kuusia oli pappilan ja meidänkin kujansuussa, ja pesässä pidetään tulta. Mutta mitä on se kossaaminen?

Suojeluskuntalaiset pitivät siihen aikaan harjoituksia Suojeluskuntatalon ympäristössä. Katselin joskus Hakalan portailta suojeluskuntalaisten ohimarssia. Marssijoilla oli ilmeisesti univormut päällä, koska kaikkien yhdennäköisyys on jäänyt mieleen. Jokaisen päässä oli varmaankin 'verikauha', mutta en nähnyt sitä tarkoin. Niinpä mielikuvitus paikkasi puutteellisen havainnon. Selitin myöhemmin äidille, että suojeluskuntalaisilla on pesuvati päässä. Kypärä selittäisi vieläkin silmiin nousevan muistikuvan paremmin, mutta tietääkseni kypärä ei ole kuulunut suojeluskuntalaisten varustukseen.

Äidin isä oli aikoinaan tehnyt puutöitä mielellään. Äidille hän oli muun muassa valmistanut oman piirongin, ja työnnettäväksi tai vedettäväksi kelkaksi tarkoitetun hienon kirkkoreen pienoismallin. Aidon kirkkoreen tavoin se oli mustaksi maalattu ja siihen oli maalattu värikkäitä ornamentteja. Talven tultua se kirkkoreki hoiti lastenvaunujen virkaa. Kun äiti lähti johonkin, minut ja Mirja sijoitettiin rekeen, jota äiti työnsi. Muistan tapauksen, kun olimme tällaisena kulkueena menossa Myyrin kujaa Pappilan kujan suuntaan, lähellä Virangon taloa ja äiti lauloi tuota "Mä erämaassa saan nyt matkustaa". Jossakin siinä paikkeilla äiti alkoi sitten itkeä. Se huolestutti minua tavattomasti. En kyennyt ymmärtämään aikaihmisten murheita ja ihmettelin itkun syytä, kun äiti ei ollut edes kompastunut eikä ollut satuttanut itseään. Kipeään paikkaan olisi ilmeisesti jonkun pitänyt puhaltaa, niinkuin silloin oli tapana.

Lainassa olevia äidin huonekaluja keräiltiin vielä kokoon eri paikoista. Samaisella kirkkoreellä kävimme hakemasta Tähtelästä isoon valkeaan piironkiin kuuluvan, sen päällä pidettävän peilikaapin, jonka kehyspohjassa oli kolme vetolaatikkoa. Peili pantiin reen jalkopäähän, jossa se painoi kipeästi minun jalkaani. Jalka alkoi mennä turraksi. Valitin asiasta, mutta äiti ei ymmärtänyt sanomaa, vaan kielsi Mirjaa ja minua tappelemasta keskenämme.

Talvi oli jo melkein kulunut Hakalassa. Kurkistelin ulko-ovesta Latolan suuntaan pellolle, jossa oli talvella syntyneitä suksien ja jalan jälkiä. Mutta se oli kolmivuotiaan mielestä kummallista, että nämä jäljet olivat jääneet hitaammin sulavina hankeen koholle. Yöpakkasen ansiosta hanki oli kantavaa. Yhtäkkiä tiesin, mikä tuollainen koholla oleva jälki on: Se on se KOSSA! Siitä isä on laulellut "kuusi kossaa". Unohdin, että ilman ulkovaatteita ei saa mennä ulos. Juoksin takitta hangelle, hyppelin kohoutumasta toiseen, laulelin ja etenin pellon toiseen päähän saakka.

Äiti huusi äkäisesti ovelta: "Mitä sinä poika meet alasti sinne ulos! Saat vielä kuoleman tauvin! Tuu heti sissään!". Mutta minä selitin innokkaasti: "Minä kossana kulen, kato äiti, näin minä kossana kulen!". Ja samalla näytin, miten hypätään 'kossan' päältä toiselle.

Kankaalla asui Kellokosken muurarin ja Tulkkilan välillä olevassa mökissä äiti ja tytär. Mahdollisesti heidän sukunimensä oli Myllykangas. Tytär oli minua muutaman vuoden vanhempi. Kerran kesällä 1937 lähdimme heidän ja äidin kanssa käymään hautausmaalla hautoja kunnostamassa. Sillä reissulla kertyi paljon mukavia kokemuksia.

Kaikilla naispuolisilla retkeläisillä oli haravat mukana. Aikaihmiset kantoivat työkalunsa, mutta tytär ei tainnut oikein jaksaa. Hän veti kävellessään rautaharavaa perässään hiekkatiellä, tuloksena melkoinen räminä ja pölypilvi. Minua se meno jaksoi naurattaa. Kävelimme Hakalasta Myyrin kujaa ja Yhteiskoulun pihan läpi maantielle. Tämä maisema oli minulle uusi. En ollut aikaisemmin osannut katsella yhtä tarkasti ympärilleni.

Puhelinpylväissä olevat linnunpöntön muotoiset harmaat talot (kytkinkaapit) panivat mielikuvituksen liikkeelle. Posliininupein kiinnitettyjä puhelinlankoja oli pylväiden poikkipuissa paljon, koska kaapeleita ei vielä silloin käytetty. Monessa pylväässä osa langoista meni siihen harmaaseen 'taloon'. Olisiko ne lintujen taloja? Mielikuvitus karkasi villinä omille teilleen ja kuvittelin mielessäni näiden talojen pieniä asukkaita, joita yritin nähdä.