Uusia sanoja ja oivalluksia

Meill� on varmaan viel� tallella yksi n�ytekappale Fiskarsin rautaisista p�yt�veitsist�, joita �iti oli perinyt is�ns� kotoa Huiskasta puolikymment� kappaletta. Leikin kerran Hakalan lattialla yhdell� sellaisella. Is� seisoi siin� l�hemp�n� ovea toinen jalka tuolilla, korjaten polven varassa �im�ll� ja pikilangalla nahkaista ty�kinnasta. Mahtoiko samalla laulella "Kalliolle, kukkulalle". Pudottelin veist� kerran toisensa j�lkeen k�dest�ni lattialle kuunnellen sen hel�ht�v�� ��nt� ja putoamisen j�lkeen kuuluvaa hitaasti vaimenevaa j�lkisointia. Mietin, mik� t�m�n esineen nimi mahtaa olla ja putoavan esineen sointi sanoi itse oman nimens� ihan selv�sti: Lempo! Pudottelin veist� edelleen lattiaan ja hoin "Lempo, lempo, lempo ..." putoamisen tahdissa.

Is� sanoi jonkin ajan kuluttua ihan rauhallisesti: "Se on v�h�n ruma sana se lempo. Sit� ei ruukaa pikku pojat sanuva". H�mm�styin jonkin verran ja katselin veist� uusin silmin. En tiennyt, mik� siin� oli rumaa, mutta is� tiet�� kaiken. Enk� muistaakseni hokenut en�� my�hemmin sit� kielletty� sanaa.

Pienen ihmisen korvat ovat paljon herkemm�t kuin aikaihmisen. Olen kokeeksi pudotellut meill� viel� olevaa veist� my�hemmin, mutta se kolahtaa vain ihan sameasti. Ei mit��n lempomaista j�lkisointia.

Huoneen p��tyikkunasta oli suora n�k�ala parin kolmen sadan metrin p��h�n Pappilan kujansuuhun, jonka molemmin puolin portin pylv�in� oli mahtavan suuret tuuheat kuuset. Siit� editse kulki maantie, jota pitkin kuorma-autot ja hevosk�rryt kulkivat. Autot olivat ihan oikeita mukavia pikku autoja, jotka min�kin jaksaisin ottaa k�teeni. Pikku ukkokin istui jokaisen ratin takana. Hevoset k�rryjen edess� olivat el�vi�. Levittelin k�si� ikkunassa autoja kohti, mittailin ja n�in, ett� sellainen mahtuisi syliin oikein hyvin. Pyysin �iti� v�litt�m�sti pukemaan ulos, jotta voisin toteuttaa ajatukseni.

Ulos tultuani k��nnyin v�litt�m�sti nurkan ymp�ri ja tutkin maastoa heti talon p��dyss� ikkunan alla. Olin tavattoman pettynyt, mutta ennen kaikkea olin h�mm�stynyt: Ikkunan kohdalla oli vain pienoinen heinikkoinen oja pellon reunassa ja pellolla kasvoi pitemp�� hein��. Sen heinikon yli en ylt�nyt n�kem��n yht��n kauemmaksi. Luultavasti yritin kiinnitt�� �idinkin huomiota kummalliseen asiaan ja �iti selitti sit� jollakin tavoin. Joka tapauksessa siit� l�htien tiesin, ett� autot ja muutkin asiat n�ytt�v�t kaukaa katsottuna pienemmilt�. N�it� perspektiiviopin oivalluksia korostin sitten piirroksissani viel� alakansakouluaikanakin.

Pienetk��n pojat eiv�t juokse suuna p��n� ihan koko ajan. Muistan hiljaisen hetken, kun kuuntelin kes�p�iv�n� tuulen suhinaa Hakalan pihapuissa ja pensaissa. �iti lauloi sis�ll� mielilauluaan, jossa oli kummalliset ja v�h�n pelottavat sanat: "M� er�maassa saan nyt matkustaa, vaeltaa synkk�� Haapaveden rantaa, mut m��r�n�in on autuaitten maa, jossa Jeesus ikikunniassa hallitseepi". Siihen aikaan seuratuvissa laulettiin hitaaseen rytmiin kansanlaulun tapaan, liikkuen liu'uttamalla s�velkorkeudesta toiseen ja s�velm��n kuului ylim��r�isi�kin korukuvioita. Suljetusta sis�tilasta ��ni kuului vaimentuneena. Samalla kuuntelin, kuinka tuuli soitti s�estyst� puiden ja pensaiden oksilla: Kun tuulen puuska v�h�n yltyi, ohuet yli��net puiden lehdiss� nousivat korkeammiksi ja tuulen hiljentyess� suhinan s�velkorkeus madaltui. Sit� piti kuunnella ihan tarkasti. Katselin samalla koivujen latvoja sinne Virangon l�hteen suuntaan ja ehk�p� ensi kerran oikein tiedostin niiden vihre�n n�kym�n sinist� kes�taivasta vastaan. Tajusin jotakin luonnon ja musiikin ideasta, nousevasta ja laskevasta ��nten harmoniasta.

Hakalan pihapiiri on melko pieni, mutta muistikuvissani sen ��rilaidat ovat hyvin kaukana toisistaan. Kaikkea ihmeellist�kin sinne mahtui. Muistan kontanneeni joskus koristepensaiden alla. Pensaiden varjoissa olevat k�yt�v�t olivat mielikuvituksessa melkein kuin katettuja huonetiloja.

�idin mukana k�vimme joskus keskemm�ll� kirkonkyl�� kaupoissa. Muistan kerran, jolloin kellottelin sel�ll�ni vaunuissa menness�mme Osuuskaupalle Suojeluskuntatalon pihan ja Koskelan Haan l�pi. Tuntui kummalliselta katsella kauhean suurta ja avaraa taivasta suoraan yl�puolella. Taivaalla oli pienin� py�rtein� ja tuulen ik��nkuin kalanruodoksi muotoilemina kuvioina valkoisia poutapilvi�. Sel�ll��n maaten aloin tuntea, ett� pilvet ovat jossakin syv�ll� ja min� putoan sinne taivaaseen. Tajusin jotakin ��rett�myytt�. Suorastaan pelotti. T�ytyi pit�� vaunun reunoista kiinni ja katsoa jonnekin muualle, sit� ver�j��, jonka l�pi p��stiin Koskelan haasta takakautta Osuuskaupan pihalle, Huurteen taloa oikealla ja isoja Osuuskaupan makasiineja edess�p�in.

Kerran �iti poikkesi Osuuskauppaa vastap��t� olevalla rakennusty�maalla, jossa tehtiin taloon kuistia. T�m� talo palveli uusitulla ulkon��ll��n sitten kymmenet vuodet Osuuskassan toimitilana. Kuistin pylv��t tehtiin ilmeisesti 6 X 6 tuuman parrusta. �iti otti t�llaisen nelikymmensenttisen parrun p�tk�n mukaan vaunuihin. N�in perheeseen tuli P�l�kky, joka kulki sittemmin mukana useita vuosia. Se P�l�kky oli erisnimens� ansainnut, sill� leikkikaluja ei juuri muita ollut.

Is� on my�hemmin sanonut, ett� h�n ei osaa laulaa. Siihen aikaan h�n kuitenkin lauleskeli kotona puuhaillessaan ja meht�j�tk�n ty�kaluja kunnostaessaan. Opin silloin ihan oikealla nuotilla muun muassa hienon laulun, jonka kaikkia sanoja en ymm�rt�nyt: "K�ki kukkuu, kuusi kossaa, koivi kossaa pees�". Sit� piti oikein pys�hty� kuuntelemaan. K�en kukunnan tiesin, sit� lintua oli joskus yhdess� kuunneltu. Kuusia oli pappilan ja meid�nkin kujansuussa, ja pes�ss� pidet��n tulta. Mutta mit� on se kossaaminen?

Suojeluskuntalaiset pitiv�t siihen aikaan harjoituksia Suojeluskuntatalon ymp�rist�ss�. Katselin joskus Hakalan portailta suojeluskuntalaisten ohimarssia. Marssijoilla oli ilmeisesti univormut p��ll�, koska kaikkien yhdenn�k�isyys on j��nyt mieleen. Jokaisen p��ss� oli varmaankin 'verikauha', mutta en n�hnyt sit� tarkoin. Niinp� mielikuvitus paikkasi puutteellisen havainnon. Selitin my�hemmin �idille, ett� suojeluskuntalaisilla on pesuvati p��ss�. Kyp�r� selitt�isi viel�kin silmiin nousevan muistikuvan paremmin, mutta tiet��kseni kyp�r� ei ole kuulunut suojeluskuntalaisten varustukseen.

�idin is� oli aikoinaan tehnyt puut�it� mielell��n. �idille h�n oli muun muassa valmistanut oman piirongin, ja ty�nnett�v�ksi tai vedett�v�ksi kelkaksi tarkoitetun hienon kirkkoreen pienoismallin. Aidon kirkkoreen tavoin se oli mustaksi maalattu ja siihen oli maalattu v�rikk�it� ornamentteja. Talven tultua se kirkkoreki hoiti lastenvaunujen virkaa. Kun �iti l�hti johonkin, minut ja Mirja sijoitettiin rekeen, jota �iti ty�nsi. Muistan tapauksen, kun olimme t�llaisena kulkueena menossa Myyrin kujaa Pappilan kujan suuntaan, l�hell� Virangon taloa ja �iti lauloi tuota "M� er�maassa saan nyt matkustaa". Jossakin siin� paikkeilla �iti alkoi sitten itke�. Se huolestutti minua tavattomasti. En kyennyt ymm�rt�m��n aikaihmisten murheita ja ihmettelin itkun syyt�, kun �iti ei ollut edes kompastunut eik� ollut satuttanut itse��n. Kipe��n paikkaan olisi ilmeisesti jonkun pit�nyt puhaltaa, niinkuin silloin oli tapana.

Lainassa olevia �idin huonekaluja ker�iltiin viel� kokoon eri paikoista. Samaisella kirkkoreell� k�vimme hakemasta T�htel�st� isoon valkeaan piironkiin kuuluvan, sen p��ll� pidett�v�n peilikaapin, jonka kehyspohjassa oli kolme vetolaatikkoa. Peili pantiin reen jalkop��h�n, jossa se painoi kipe�sti minun jalkaani. Jalka alkoi menn� turraksi. Valitin asiasta, mutta �iti ei ymm�rt�nyt sanomaa, vaan kielsi Mirjaa ja minua tappelemasta kesken�mme.

Talvi oli jo melkein kulunut Hakalassa. Kurkistelin ulko-ovesta Latolan suuntaan pellolle, jossa oli talvella syntyneit� suksien ja jalan j�lki�. Mutta se oli kolmivuotiaan mielest� kummallista, ett� n�m� j�ljet olivat j��neet hitaammin sulavina hankeen koholle. Y�pakkasen ansiosta hanki oli kantavaa. Yht�kki� tiesin, mik� tuollainen koholla oleva j�lki on: Se on se KOSSA! Siit� is� on laulellut "kuusi kossaa". Unohdin, ett� ilman ulkovaatteita ei saa menn� ulos. Juoksin takitta hangelle, hyppelin kohoutumasta toiseen, laulelin ja etenin pellon toiseen p��h�n saakka.

�iti huusi �k�isesti ovelta: "Mit� sin� poika meet alasti sinne ulos! Saat viel� kuoleman tauvin! Tuu heti siss��n!". Mutta min� selitin innokkaasti: "Min� kossana kulen, kato �iti, n�in min� kossana kulen!". Ja samalla n�ytin, miten hyp�t��n 'kossan' p��lt� toiselle.

Kankaalla asui Kellokosken muurarin ja Tulkkilan v�lill� olevassa m�kiss� �iti ja tyt�r. Mahdollisesti heid�n sukunimens� oli Myllykangas. Tyt�r oli minua muutaman vuoden vanhempi. Kerran kes�ll� 1937 l�hdimme heid�n ja �idin kanssa k�ym��n hautausmaalla hautoja kunnostamassa. Sill� reissulla kertyi paljon mukavia kokemuksia.

Kaikilla naispuolisilla retkel�isill� oli haravat mukana. Aikaihmiset kantoivat ty�kalunsa, mutta tyt�r ei tainnut oikein jaksaa. H�n veti k�velless��n rautaharavaa per�ss��n hiekkatiell�, tuloksena melkoinen r�min� ja p�lypilvi. Minua se meno jaksoi naurattaa. K�velimme Hakalasta Myyrin kujaa ja Yhteiskoulun pihan l�pi maantielle. T�m� maisema oli minulle uusi. En ollut aikaisemmin osannut katsella yht� tarkasti ymp�rilleni.

Puhelinpylv�iss� olevat linnunp�nt�n muotoiset harmaat talot (kytkinkaapit) panivat mielikuvituksen liikkeelle. Posliininupein kiinnitettyj� puhelinlankoja oli pylv�iden poikkipuissa paljon, koska kaapeleita ei viel� silloin k�ytetty. Monessa pylv��ss� osa langoista meni siihen harmaaseen 'taloon'. Olisiko ne lintujen taloja? Mielikuvitus karkasi villin� omille teilleen ja kuvittelin mieless�ni n�iden talojen pieni� asukkaita, joita yritin n�hd�.