Elämää Salmelassa

Kamarissa asui talon väki, Salmelan nikkari ja hänen vaimonsa Manta. Nikkari oli silloin sairas mies ja makasi koko ajan kamarissa sängyssä. Manta hoiteli omaa 'huusholliaan' ja tuvan hella oli perheiden yhteisessä käytössä.

Isä kulki päivittäin metsätöissä ja taisi olla välillä viikkokunnissakin, koska työmaille oli pitkät kävelymatkat. Kotosalla ollessaan isä teki rantteella hellapuita ja kunnosti sahaa. Viila rouhaisi sahanterän hammasvälejä rytmikkäästi tasaisin aikavälein ja sitten isä tähtäili sahan terää pitkin ikkunan suuntaan tarkistaen, että sahan jako menee oikein. Kerran hän osti Osuuskaupasta 'jakoraudan', jonka avulla sahan hampaiden haritus voitiin säätää tarkasti. Minä sain myöhemmin pitää sen ruskeasta pahvista taitetun litteän pakkauskotelon, joka haisi koneöljylle ja painomusteelle.

Kun isä lähti savottaan, hän hajoitti pokasahan löysäämällä sen kapulalla kiristetyn jännenarun. Sahan pokat, eli pääpuut ja välipuu sidottiin repun sivuille ja sahan terä kierrettiin kiepille päällimmäiseksi repun päälle. Reppuun pantiin evääksi voita ja leipää. Kerran hankittiin myös kiiltävä punaisella kuvalla varustettu esine, termospullo, jossa kahvi pysyy lämpimänä. Me lapset emme saaneet siihen koskea. Senaikaiset termospullot olivat helposti rikkoutuvia ja lienevät silloin olleet kalliitakin. Jollakin työmatkalla se särkyi. Tämä hankinta taisi olla jonkinlainen pettymys, joka harmitti isää jälkikäteen.

Savottaan lähtiessä isä pani huopasyylingät jalkaan, sitten nahkasaappaat ja päälle nakattiin harmaa pihkan kovettama työpusero. Lippalakki päähän, reppu selkään ja sitten heilautettiin kättä. Usein en isän töihin lähtöä nähnyt, koska se tapahtui tavallisesti aikaisin aamulla.

Muistuupa mieleen eräs kesäinen aamu jolloin olimme Mirjan kanssa pihalla leikkimässä, jossakin talon portin tienoilla ison männyn alla. Täytyi olla viikonloppu, koska isä oli kotona. Hän tuli porstuan ovesta ulos syylingit jalassa ja pysähtyi portaille katselemaan pihalle. Hän ei ollut huomaavinaan meitä, vaan katseli johonkin saunalle päin. Sitten hän potkaisi yhtäkkiä toisen jalkansa suoraksi, jolloin syylinki lensi ylös ilmaan talon räystään korkeudelle ja tipahti sitten ruohikkoon. Minä aloin nauraa hillittömästi, koska näytti siltä kuin jalkaterä olisi irronnut ja lentänyt tiehensä.

Isä ei muuttanut ilmettäänkään, mutta hetken päästä hän potkaisi toisenkin syylingin ilmaan samalla tavoin. Riehaantuneena halusin nähdä lisää ohjelmanumeroita, mutta kai siinä oli kylliksi yhdelle kertaa.

Isä oli siihen aikaan kova tupakkamies. Hän poltti 'pöllitupakkaa', Työmiestä, Saimaata tai Fenniaa silloin, kun rahatilanne salli. Piippu oli myös käytössä ainakin savukkeen 'tumppien' polttamista varten, ehkäpä hän hankki joskus myös piipputupakkaa. Yksityiskohtia en voi muistaa ja savukemerkkien nimetkin olen tietysti tullut tuntemaan vasta myöhemmin. Rasioiden ulkomuoto jäi kuitenkin mieleen, erityisesti Fennia-aski, jonka kanteen oli kuvattu vaakuna ja punaisia sekä kultaisia tekstejä ja viivakoristeita.

Savukkeen tumpit isä keräsi johonkin kuppiin, joka oli ylhäällä uunin reunuksella. Minun ulottuvuuteni lisääntyivät pikku hiljaa ja tuolia apuna käyttäen pääsin kurkottelemaan viimein jo uunin reunuksellekin. Äidin silmien välttäessä kiipesin kerran tuolille, otin tupakkakupin alas ja rupesin tutkimaan sen sisältöä. 'Pöllitupakan' tumppi mureni mukavasti sormissa ja tupakan muruset tuntuivat sormenpäissä mielenkiintoisilta. Haistellakin niitä piti. Touhusin siinä kutomakoneen vaiheilla ja jossakin ajassa olin varistellut kaikki tumpit murusiksi lattialle. Vasta siinä vaiheessa tuli mieleen, että oli tullut toimittua tyhmästi. Kurkottelin tyhjän kupin takaisin uunin reunukselle.

Iltasella isä tuli sitten kotiin ja etsi iltasavujen toivossa sitä tupakkakuppia. Tyhjä kuppi suututti isää ja hän kyseli äidiltä, mihin tupakat olivat joutuneet. Äiti ei tiennyt mitään. Selvä asia on, että epäilykset kohdistuivat minuun. Tämä tapaus on niitä ainoita kertoja, jolloin isä oli minulle vihainen.

Vähän myöhemmin isä kuitenkin nosti minut ilmaan ja sanoi, että isän tupakoihin ei saa milloinkaan koskea. Kylläpä minä sen jälkeen olen tämän säännön muistanutkin.

Äidin työväline oli kutomakone. Minua kiinnostivat erityisesti kokoon laskostettavat vihinpuut ja puolarukki. Nehän olivat koneita, joissa oli ihan oikeita rattaita. Lankavyyhti oikaistiin vihinpuille ja puolarukin avulla lanka kelattiin puisille puolille, joista se voitiin edelleen syöttää kutomakoneeseen. Puolarukissa oli isokehäinen kierrettävä kelauspyörä ja pieninapainen puolapyörä, jossa oli puolan istukka. Alunperin kelauspyörän ja puolapyörän yhdisti mustasta kumista tehty pyöreä tehdastekoinen vetohihna, joka joskus katkesi. Isä yhdisti hihnan uudelleen metallilankaliitoksella. Kun tämä alkuperäinen hihna oli kovettunut ja tarpeeksi usein katkennut, isä leikkasi vanhasta saappaanvarsinahasta aina tarvittaessa uuden korvaavan hihnan.

Näinä aikoina tutustuin Paakinahon Eskoon ja johonkin toiseen poikaan, joka jäi nimettömäksi, koska oli harvemmin mukana. Olimme kasvaneet sen verran isoiksi, että liikkuma-alueet alkoivat olla puolen kilometrin säteellä. Olisiko se kolmas poika ollut Nummelan Juhani, koska Nummelan Lassin kauppa oli siinä lähellä ja Juhani on vain vuotta minua vanhempi?

Paakinahon Eskoon tutustuminen oli hyvin luonnollinen asia. Kun minua lähes vuotta nuorempi Esko syntyi, hänen äitinsä oli sairas eikä kyennyt imettämään. Minun äitini tuli silloin avuksi ja olimme Eskon kanssa joitakin aikoja yhteisillä eväillä. Niinpä nämä meidän äidit olivat hyvin läheisiä tuttavia ja me pojatkin löysimme toisemme, vaikka asuntojen väliä olikin kolme - neljäsataa metriä.

Me pojat keksimme aina uusia leikkejä. Esko oli hyvin aktiivinen aloitteen tekijä. Kerran leikimme hevosta Kauppisen Yrjön punaiseksi maalatussa ladossa. Hirnuimme ja konttasimme. Esko eläytyi hevosen osaan niin, että kahmaisi suuhunsa oljen pehkua, joka pursui molemmista suupielistä hänen pureskellessaan. Minä en hirvennyt tehdä niin, koska oljet haisivat homeelle ja kotona oli kielletty pistämästä suuhun mitään muuta kuin ruokaa.

Salmelan tontin reunalla vanhan Ollatien varressa kasvoi mäntyjä. Erityisen iso mänty oli 'portin pielessä', tieltä tullen oikealla. Kerran Esko aikoi kiivetä tähän mäntyyn 'reisimällä'. Esko takertui männyn kylkeen polven korkeudelle käsien ja reisien varaan, katseli ylöspäin, mutta kiipeämisestä näin paksuun alhaalta oksattomaan puuhun ei kyllä tullut mitään.

Noihin aikoihin oli Launosen talossa uuden Ollatien varressa leipomo, josta haimme usein leipää. Launosen 'makea limppu' oli erityisen hyvää. Kun lapset pyysivät voileipää, äiti sanoi kerran antavansa meille limpun kantaa. Mirjan ja minun mielessä tämä muodostui Launosen limpun nimeksi. Kun menimme myöhemmin Launoselle, minä ehdottelin: "Äiti, osta limpun kantaa!".

Kaupassa käynnit äidin kanssa olivat mieleinen ohjelmanumero. Usein käynnin kohteena oli lähikauppa, eli 'edistysmielinen osuuskauppaliike' Latolan talossa. Lasivitriinissä oli pieniä paperoimattomia suklaalevyjä ja sellaista piti aina pyytää, vaikka tiesinkin pyynnön turhaksi. Äiti ei ollut näkevinään eikä kuulevinaan, kun osoittelin suklaata. Yksi kauppareissu on erityisesti jäänyt mieleen. Äiti aikoi livahtaa kauppaan yksin, kun olin Eskon kanssa leikkimässä pihalla. Havaitsin tilanteen, kun hän oli menossa Kujalaa seuraavassa tienristeyksessä. Juoksin perään ja huusin "äitii, oota minua!". Äiti käveleskeli hiljalleen jo siinä Kauppisen Yrjön elosuojan kohdalla, katsoi taakseen ja pysähtyi odottamaan.

Vähän aikaisemmin oli satanut ja tiellä oli heti risteyksen jälkeen melkoisia lätäköitä. Juoksin, katselin lätäköitä, arvioin tilannetta, otin vauhtia ja valmistauduin hyppäämään yli. Keskittyminen oli kuitenkin huono, jalat menivät siinä liiasta yrityksestä solmuun ja lensin silmälleni kaikkein suurimpaan 'rommakkoon'. Eihän se mitenkään kipeästi käynyt eikä se kastuminenkaan mitään. Mutta minä tajusin, että missään tapauksessa en nyt pääse kauppaan ja tämän pettymyksen tunne oli ihan musertava. Niin taisi olla nöyryytyskin ja äidin vaimeat torumiset, kun iso mies sillä tavalla kaatuilee ihan päättömästi. Kaiken lisäksi Paakinahon Esko oli meidän pihalla vielä todistamassa tilannetta. Minun maailmankaikkeuteni oli vielä varsin pieni, vain muutaman neliökilometrin laajuinen, ja nöyryytys täytti koko tämän maailman ääriään myöten. Tunsin itseni tapahtuman vuoksi sekä tyhmäksi, että ilkeäksi. Tämän kauhean tunnekuohun takia juttu on säilynyt mielessä koko ikäni ja on kai siksi kertomisen arvoinen.