Kahdeksan muistikuvaa Salmelalta

Lumilinna

Nyt oli tulossa toimintaa. Innostuneina menimme ulos ja minä odotin, mitä tuosta jännittävästä uudesta sanasta seuraa. Minä aloin olla silloin nelivuotias ja sisareni Mirja oli puolitoista vuotta nuorempi. Äiti näytti havainnollisesti, miten pientä lumipaakkua pyörittämällä se kasvaa vähitellen niin isoksi palloksi, että hetken perästä sitä ei enää jaksanut työntää.

Äiti viimeisteli Mirjan ja minun aloittamat lumipallon pyöritykset ja nosteli pallot päätyikkunan alle ruusupensaiden viereen talon seiniksi. Tämä talo oli kuulemma se lumilinna. Oven paikka jätettiin tielle päin. Äiti haki rautalapion, jolla suoristi sisäseinät ja oven pielet ja kaivoi ikkuna-aukon sivuseinään.

Mirjan kanssa kuljimme linnaan sisään ja ulos. Minä olin oikein ihmeissäni siitä, että näin nopeasti syntyy iso ja komea talo. Sitten äiti vei lapion poissa ja sanoi lumilinnan olevan nyt valmis. Minä vastustin ja sanoin, että katto pitää vielä tehdä. Äiti ei kuitenkaan ottanut asiaan enempää kantaa, vaan palasi sisälle ompelemaan ja tekemään ruokaa.

Lumilinna oli sitten mukava leikkitalo pihalla. Kyllä siihen saattoi kuvitella katonkin, jos ei katsonut koko ajan ylöspäin. Talven kuluessa satoi lisää lunta ja talo peittyi vähitellen syvemmälle lumeen. Kevään aikana koko linna suli hiljalleen pois sitä mukaa kuin se unohtuikin vähitellen lasten mielestä.

Ensimmäiset joululahjat

Nuo hevoset olivat tietysti liian kalliita ja jäivät pelkäksi haaveeksi. Mutta jotakin korvaavaa pitäisi lasten iloksi saada, ilmeisesti vanhemmista tuntui siltä. Kun jouluaatto tuli, saimme Mirjan kanssa elämämme ensimmäiset joululahjat.

Mirja sai vaaleanpunaisen puusian ja minä kirkkaanpunaisen puukoiran, joiden alla oli pallokantaisilla kirkkailla nauloilla kiinnitetyt pienet punaiset pyörät. Eläinten päähän oli kiinnitetty pienillä puunauloilla nahkaiset lerppukorvat ja peräpäässä oli kierrejousesta muodostettu pystyhäntä, jonka yläpäässä oli eläimen värinen puupallo (myöskin sialla!). Kun eläintä liikautti vähänkin, jousi vapisi ja värähteli jälkikäteen pitkän aikaa ihan kuin ystävällinen eläin olisi heiluttanut häntäänsä.

Eläinten mielenkiintoinen maalinhaju on jäänyt erityisesti mieleen. Siihen aikaan ei ollut olemassa hajuttomia maaleja, ja tämä haju siirsi eläimet ikäänkuin ihan toiseen sadun maailmaan, josta ne olivat tulleet meille ystäviksi. Koira oli maalattu punaisella kiiltävällä öljymaalilla, mutta sian vaaleanpunainen väri oli mattapintainen.

Kuukausien kuluessa eläimistä karisi vähitellen pyörät, korvat ja hännätkin. Seuraavassa muuttokuormassa muistan olleen vielä mukana ainakin koiran punaisen 'ruhon'.

Rautainen auto

Tietysti sellainen piti minunkin saada. Ihmettelin suuresti, kuinka se osaa kulkea itsestään ja keksin siihen heti pätevän selityksen: Kaikki raudasta tehdyt autot kulkevat itsestään.

Kun isä tuli taas savotasta kotiin, olin ronkkumassa itselleni rautaista autoa. Isä lupasikin tehdä sellaisen viikonloppuna, kun tulee savotalta vähän pitemmäksi aikaa kotiin.

Auto syntyi sitten läkkipurkkien kyljestä leikatusta pellistä. Siihen tuli moottoritila keulalle ja auton 'kopissa' oli leikattuna oikein ikkuna-aukot. Vieläpä 'kurasuojatkin' oli väännetty pellistä eteen moottoritilan sivuille. Seurasin auton valmistumisvaiheita hyvin innostuneena. Taisinpa hyppiä tasajalkaa, kun auton muoto rupesi selvästi näkymään, mutta pyörien teon siirtyminen huomiseen tuntui ihan sietämättömältä viivytykseltä. Seuraavana päivänä mentiin sitten rantteelle, jossa isä sahasi autolle rattaat pokasahalla aisakoivun vahvuisesta pyöreästä koivusta. En muista enää pyörien kiinnitystapaa. Ehkä akseleina oli rungon läpi pujotetut sukkapuikot?

Kun isä viimein ojensi tuvassa valmiin auton käteeni, juoksin heti ulos, asetin auton nurmikolle ja odotin, koska se alkaisi pöristä. Mutta pettymyksiin täytyy tottua jo pienenä. Ihmettelin, miksi rauta-auto ei kulje itsestään ja keksin saman tien syynkin: Ei se voi kulkea itsestään, kun sen rattaat ovat puuta! Vein auton takaisin isälle ja vaadin häntä laittamaan siihen rautaiset rattaat. Mutta isän oli jo kunnostettava saha savotalle lähtöä varten. Pettymys lientyi vähitellen, tyydyin tilanteeseen ja rupesin pörisemään ja hoitamaan moottorin virkaa itse. Kun rauta-auto otettiin mukaan seuraavaan muuttokuormaan Mustikkamäelle, pyörät olivat jo karisseet ja autosta oli jäljellä pelkkä koriosa.

Vene

Kun kevätlumet sulivat, pihalla saunan edessä olevat ojat olivat ihan täynnä vettä. Tämä oli minusta oikein mukavaa, koska pihamaisema oli nyt hyvin monipuolinen ja 'virikkeellinen'.

Menin uittamaan venettä tähän ojaan samoihin aikoihin, kun Manta oli pyykillä saunalla ojan 'toisella rannalla'. Pistin veneen vesille talon puoleiselta 'rannalta' ja se uikin ihan mukavasti. Pieni tuuli teki väreitä veden pintaan ja kuljetti veneen mukanansa saunan puoleiselle 'rannalle'. Sitä vasta oli mukava katsella. Olisi vain pikku ukko soutajaksi tuohon veneeseen!

Oletin ilman muuta, että Manta on leikissä mukana ja pyysin häntä laittamaan veneen takaisin omalle puolelleni. Vastatuuleen vene ei kulkisi, mutta tätä en tietenkään ymmärtänyt. Monen pyytämisen jälkeen Manta keskeytti pyykinpesun, otti veneen ja heitti ilmassa sen minun puolelle maalle. Närkästyin kovasti veneen huonosta kohtelusta, koska veneet eivät osaa lentää.

Rajoituksia.

Vaari sanoi ihan tavallisella äänellä jotakin siihen suuntaan, että minun kokoisten pentujen ei pitäisi kulkea yksin niin kauas kotoa. En ymmärtänyt sanomaa täysin, joten seisoin edelleen siinä ja katsella killitin vaaria. Tämä korotti äänensä ja karjaisi römeästi: "Eikö sana kuulu, ala painua kotiasi siitä!".

Minä säikähdin kovasti ja takapuolessa alkoi tuntua pientä tärinää. Minä olin varmaankin ollut taas ilkeä ja vaari oli vihainen. Juoksin täyttä vauhtia kotiin ja olin varmaan järkyttyneen näköinen, koska äiti sanoi: "No, mikäs nyt on hätänä?". Siinä vaiheessa se märy sitten pääsi. Äiti otti minut syliin ja hyvin hitaasti sain itkun lomasta selitettyä syyn. Järkytyksestä toipumiseen meni pitkä aika ja se märiseminen hävetti minua, mutta en voinut sitä vastustaa. Äiti selitti, että semmoiset vanhat vaarit ovat joskus vähän kummallisia, mutta eivät ne pahoja ole.

Polkupyörä.

Puolukat piti perata, ennen kuin ne vietiin Osuuskauppaan. Isä rakensi itse laudasta ja rottingista puolukan perkauskoneen eli rännin, jonka pohjan muodosti ylhäältä alas rinnakkain vedetyt rottingit ja roskat sekä liian pienet marjat putosivat rottinkien rakoihin, kun puolukoita ohjailtiin käsin ränniä alas. Ensin puhallettiin puolukan lehdet ja keveämmät roskat pois käsien välissä ja sitten esipuhdistettu kourallinen laskettiin rännistä alas. Tämä 'perkauskone' kulki vuosia mukana muutosta toiseen.

Jonkin viikon kuluttua isän poimintatavoite oli sitten valmis. Eräänä päivänä hän toi Osuuskaupasta upo uuden polkupyörän, jolla pitkät savottamatkat hoituisivat tulevaisuudessa nopeammin.

Samalla kertaa taisi sattua se ainutlaatuinen tapaus, että isä toi kotiin paperisen tötterön suklaakonvehteja, joita tarjottiin lapsille. Niiden maku oli taivaallinen! Ei niitä ollut montakaan kappaletta Mirjalle ja minulle ja luonnollisesti halusimme niitä lisää. Miten isä voisi kiertää lasten vaatimukset luontevasti? Äiti kertoi, että karamelleja ei saa mistään lisää, koska isä oli löytänyt tieltä tuon tötterön.

Mutta se uusi polkupyörä oli tosi hieno! Se oli mustaksi maalattu ja koristettu kullan värisin viivoin ja kirjoituksin. Edessä oli kultainen 'tehtaan merkki', jossa luki pyörän nimi. Hämärän muistikuvan mukaan pyörä oli ehkä Viktoria merkkinen, mutta tätä en voi enää tarkistaa mistään. Pyörän tangon takapäässä riippui nahkainen varustelaukku, jonka muoto noudatti runkoputkien kulmaa. Varustelaukussa oli 'voitelupilli', meisseli ja mutteriavain, jossa oli reiät pyörän kaiken kokoisille muttereille, sekä keskiön avaamiseen tarvittavat tapit.

Kun isä tuli kotia savotasta, hän puhdisti polkupyörän aina huolellisesti, voiteli sen kettingin ja tiputti pyörän laakereihin sekä keskiöön tippakannulla öljyä voitelunipoista, jotka sen aikaisissa polkupyörissä oli. Eipä taida kukaan nuori mies pitää sen parempaa huolta autostaan tänä päivänä!

Jo ensimmäisenä viikonloppuna isä valmisti minulle puusta oman istuimen, joka sijoitettiin ohjaustangolle ajurin eteen. Istuimesta meni alaspäin 'aisat', joiden alapään läpi painettiin vahva puutappi pitämään istuinta paikoillaan. Tämä tappi kiinnitti istuimen alempaan runkoputkeen ja toimi samalla minulle jalansijoina, kun isä nosti minut eteensä istuimelle tangolla. Erityisen jännää oli pitää itse kiinni ohjaustangon sisäpuolesta, kun isä ohjasi pyörää. Siinä tunsi olevansa itse ohjaajana.

Pyörän kyydillä olo olikin neljä ja puolivuotiaalle mukava elämys. Yhtä äkkiä siirryttiin paikasta toiseen ja näin ihan uusia maisemia muutaman kilometrin pituisilla ajeluilla. Erityisesti muistan, kun ajettiin uutta Ollatietä Ollalaan päin. Silloin näin asuntomme Salmelan talon ihan uudesta, ennen kokemattomasta näkökulmasta. Se haalistuneen punamullan värinen kotimökki näytti niin mukavalta päädystä törröttävine parvekkeen pohjahirsineen, niille johtavine portaineen ja peltisine savupiipun jatkeineen, jonka päästä nousi savu.

Ei se isän polkupyöräily mennyt ihan ilman kommelluksia. Ajokokemusta hänellä ei ollut alussa paljon. Kerran Myllyojalle menneessään hän ajoi Kirkkomäkeä alas liian kovaa ja suistui pehmeältä soralta mäen alla olevassa Harjulan mutkassa kaiteen yli. Etupyörä vääntyi siinä ja pyörä piti korjata. Muistan, kun isä pinnoitti itse uuden etuvanteen ja vaihtoi etulaakeriin uudet haulit.

Tyttö

Kävelin Mulperin kujaa pitkin Hakalaan päin. Kaupan edessä leikki kaupanhoitajan minua vuotta vanhempi Kirsti tyttö tien hiekassa. Koska oli lämmin kesähelle, tytöllä oli päällä vain pikkupöksyt ja hihaton paita. Hän oli piirrellyt tien hiekkaan navetan, jonka parsissa oli käpylehmiä. Männynkäpyihin oli pantu tikut jaloiksi. Tyttö istui hiekassa, siirteli lehmiään hyräillen ja puhellen niille.

Minusta paljasihoinen tyttö auringossa oli ihan ihmeellinen ja seuraten ensimmäistä mielijohdetta menin häntä välittömästi halailemaan. Seuraukset olivat kuitenkin ihan kamalat. Se tyttö rupesi kärsimättömästi rääkymään ja huusi minulle: "Elä kiusaa minua, mee tiehesi siitä!"

Hölmistyin, säikähdin ja vähän harmistuinkin. Hänen käyttämänsä sanonta 'mene tiehesi' oli minulle ihan uusi ja kotoisin eri murrealueelta tai kulttuurista. Luuleeko se että tämä tie on minun? Ei tämä ole minun tie.

Tajusin, että olin taas ollut tyhmä ja ilkeä. Lähdin käskyn mukaan hölmistyneenä kävelemään takaisin kotiin sitä 'minun tietäni' pitkin. Ilmeisesti siitä alkaen olen tiennyt, että tyttöihin ei saa milloinkaan koskea;-)

Kirstiä en ollut näkevinäni yli kymmeneen vuoteen.

Juhlat Suojeluskuntatalolla

Kulkiessmme Suojeluskuntatalon ohi kaupoille, havaitsin, että taloa kunnostettiin kovasti jonakin kesänä. Köysinosturilla nostettiin kuvassa näkyvästä yläkerran ikkunasta höylänlastuja tai sahanpuruja ullakolle.

Kuvittelen, että kirvesmiehet rakensivat silloin katolle myös ilmavalvontatornin. Oheisessa kuvassa näkyy Suojeluskuntatalo tämän remontin jälkeen.

Kerran Suojeluskuntatalolla järjestettiin juhlat, joihin äitini oli oli kutsuttu. Me lapset olimme mukana, missäpä muualla olisimme voineet olla. Todennäköisesti talolla järjestettiin joko jonkin sukulaisen häät, tai sitten äiti oli keittiöapulaisena muussa juhlassa. Silloin pääsin näkemään talon sisältä ensi kerran. Tärkein kokemus olivat nisut ja pikkuleivät, joita saimme maistaa useampaan otteeseen. Ensi kerran eläessämme saimme Mirjan kanssa vohveleita. Talon keittiössä jokin naisihminen ojensi kummallekin vohvelin vedettävästä pöydän laatikosta.