Joulukertomus Kaunelasta

Leikimme Mirjan kanssa aikamme. Rupesi jo välillä pitkästyttämään ja katselimme ikkunoista ulos lumiselle maantielle ja Nummelan mäelle. Emäntäkoululta päin lähestyi Alamaan hevonen kohti kirkonkylää. Jokin renkipoika kai ajoi hevosta, jonka vetämässä kirkkoreessä istui emäntäkoulun johtajatar (eli Alamaan emäntä, niinkuin minä ajattelin) ja hänen tyttärensä.

Yllätykseksemme hevonen käänsikin Kaunelan pihaan ja 'Alamaan emäntä' nousi kirkkoreestä, kooten jotakin tavaraa kainaloonsa. Hän tuli lukitulle ulko-ovelle ja koputti. Mietimme Mirjan kanssa, mitä tehdä. Menin lopulta oven taa ja kimitin: "Äiti käski sanua ettei me saaha aukasta ovia kellekkään". "No, aukaise vain sen verran että minä voin antaa nämä joulutavarat", kuului ystävällinen ääni ulkopuolelta. Avasin oven, otin vastaan paketit ja suljin heti oven uudestaan. Reki pyöräytti pihassa ympäri ja jatkoi kulkuaan kirkonkylää kohti.

Rupesimme Mirjan kanssa heti tutkimaan saatuja tavaroita innokkaasti. Jauhopussit ja lihapaketti eivät jaksaneet kovin paljon innostaa. Mutta ihastuimme isoon valkoiseen kynttilään. Siitä varmasti äitikin tykkää kovasti. Niinpä laadimmekin suunnitelman. Minä neuvoin Mirjaa: "Ota tämä kynttilä näin käteen ja heti kun äiti aukasee oven, nosta se tällä tavalla ylös äitin naaman etteen että äiti näkkee sen ja sano että kynttilä.".

Sillä aikaa äiti koki järkyttäviä tapahtumia Savelassa. Äidin sisar Rauha odotti myös lasta, jonka piti syntyä alkuvuodesta. Mutta talon isäntä oli sairastunut vähän aikaisemmin keuhkokuumeeseen. "Jos ei viina ja sauna auta, se on kuolemaksi", oli vanha sanonta. Nämä lääkkeet olivat kuitenkin Savelan vanhemman Heikin kohtalo. Äidin käydessä hän oli kriittisessä vaiheessa ja sisarukset muistivat hyvin, kuinka heidän veljensä Yrjö oli menehtynyt keuhkokuumeeseen joitakin vuosia aiemmin.

Paluumatkalla äiti oli herkistyneessä mielen tilassa. Hän kertoo pari kertaa hypänneensä tien sivuun, kun joku tuli helyillä ajaen takaa. Mutta ei sieltä kummallakaan kerralla tullut ketään. Ne olivat etiäisiä jotka kertoivat Vanhantalon Heikin lähdöstä.

Kokemuksia kertyi samalta matkalta vielä lisääkin. Kun äiti talutti hämärässä pyöräänsä ylös kirkkomäkeä, tapulin vieressä näytti olevan jokin harmaa hahmo. Kun äiti tuli kohdalle, hahmo alkoi puhua: "Tulisittako vähän auttaan, kun toivat nuita poikia ja latoivat ihan oven suuhun. Pitäs vähän siirrellä nuita arkkuja". Puhuja oli seurakunnan suntio eli unikko, niinkuin silloin oli Haapavedellä tapana sanoa. Äiti nosteli sitten sankarivainajien arkkuja toisesta päästä, kun ne järjestettiin riviin tapulin lattialle.

Sillä aikaa me aloimme Mirjan kanssa jo pitkästyä odotukseen. Ilta hämärtyi koko ajan ja sisällä oli jo melkein pimeätä. Kurkimme koko ajan tien puoleisesta ikkunasta, milloin se äiti tulisi.

Lopulta äiti sitten kääntyi polkupyörällä tieltä pihaan, talutti pyörän porstuan taustalla olevan seinän viereen, tuli porstuaan ja kiersi avainta. Huokasimme helpotuksesta. Kertasin vielä Mirjalle vastaanottoseremonian. Mirja oli pimeässä eteisessä vastassa käsikirjoituksen mukaisesti ja minä tarkkailin tilannetta sivusta. Oven avautuessa kuului Mirjan ääni kirkkaasti melkein huutamalla: "Kynttilä!". "Herra isä mikä täällä on?", kuului säikähtänyt vastaus.

Sitten saatiin vähitellen öljylamppuun valoa ja selvitimme äidille tapahtumat. Kotona oli taas turvallista ja mukavaa. Vanhantalon vanha Heikki kuoli sinä yönä ja nuori Heikki syntyi Uudenvuoden päivänä. Äidin kokemat asiat käytiin läpi vasta siinä vaiheessa kun isä kävi seuraavan kerran kotona.

Muutamaa päivää myöhemmin saman joulun alla syntyi Hilkka sisko. Mirja ja minut laitettiin edellisenä iltana poikkeuksellisesti nukkumaan isoon sivusta vedettävään sänkyyn, joka oli meistä mukavaa. Mitään syytä tähän järjestelyyn ei selitetty.

Isä oli noutanut iltamyöhällä paikalle Huikarin Ainon, pitäjän kätilön. Heräsimme Mirjan kanssa hänen tuloääniinsä ja nousimme unisina istumaan sängyssä. Äidille oli rakennettu jonkinlainen tilapäislaveri keskelle lattiaa, jossa hän makasi selällään. Huikarin Aino käski isän keittää vettä isolla kattilalla. Isä taisi jännittää vähän, koska hän kysyi meidän ainoata isoa kattilaa näyttäen tarpeettomasti: Tälläkö? Pannaanko täyteen?" Kätilö antoi ohjeensa ja kääntyi sitten juttelemaan meille: "Pankaa te lapset vain nukkumaan". Me pistimme kuuliaisesti silmät kiinni emmekä tienneet enempää sen yön tapahtumista.